Minulle vastuun ottaminen on ollut aina sellaista pakonomaista suorittamista. Se on ollut ylämäkeen menemistä räntäsateella. Olen pakonomaisesti ottanut vastuun koska tunnen helposti syyllisyyttä, että en ole riittävän hyvä.
Vastuun ottamiseen liittyy myös minulla paljon häpeää. Jos jostain on sanottu että ota vastuu, niin yleensä se on tarkoittanut sitä että olen jotenkin sössinyt asiani tai mokannut. Minua ei ole ymmärretty eikä tuettu asian äärellä vaan olen jäänyt sen kanssa yksin. Olen jäänyt yksin sen häpeän kanssa joka tapahtuneeseen liittyy.
Olen silti ottanut vastuun ja se on maistunut suussa todella *askalta. Vastuun ottaminen on alleviivannut sitä omaa huonouttani: jos en olisi näin huono, en olisi mokannut, eikä minun tarvitsisi olla ottamassa vastuuta.
Ala-asteella meillä oli luokassa luokan sisäinen postilaatikko, jonka kautta sai lähettää viestejä muille luokkatovereille. Kaverini kanssa keksimme että lähetetään eräälle tytölle ivallisia viestejä. Tyttö tietenkin loukkaantui tästä ja vei viestit opettajalle. Opettaja sitten nosti asian esille, ja odotti että syylliset myöntäisivät tekonsa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kaverini tunnusti että hän oli osallisena. Itse ne pystynyt vaan aloin itkemään.
Häpeä siitä että tajusi miten oli omalla typerällä ideallaan loukannut toista, jähmetti minut täysin. En pystynyt toimimaan, enkä pystynyt myöntämään että se olin minä, ennen kuin oli ilmiselvää että se olin minä. Ja se häpeä siitä että aloin vielä itkemään kaikkien edessä.
Asiasta varmasti mainittiin vanhemmilleni, mutta siitä ei kuitenkaan koskaan keskusteltu sen enempää minun kanssani. Kaksi vuotta vanhempi veljeni oli samaan aikaan käymässä läpi omaa haastavaa aikuistumisen vaihetta ja minun pikkuteot olivat naurettavia sen rinnalla mitä veljeni touhusi.
Kotona kukaan ei moittinut minua, kukaan ei syyllistänyt, oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei auttanut minua näkemään tilanteen opetus isossa mittakaavassa, kukaan ei auttanut häpeän tunteen kanssa, ja jäin sen kanssa täysin yksin. Millään mitä tein ei ollut mitään merkitystä. Jos onnistuin asioissa, niin sain kehuja, jos mokasin, niin hiljaisuus. Lapsen näkökulmasta minun olisi siis pitänyt aina onnistua, ja koska se ei ole inhimmillisesti mahdollista, jäi minulle tunne että en ole koskaan riittävän hyvä.
Ja se opetus olisi ollut: jos mokaa, niin voi pyytää anteeksi. Häpeä on täysin normaalia. Häpeä on suuntaviitta joka pyytää valitsemaan uuden reitin vanhan toiminnan sijaan. Voit siis valita kumpaa polkua sinun olisi hyvä kulkea. Ja se että valitsee vastuun polun vie sinua eteenpäin. Se valinta mahdollistaa kasvun.
Nykyään olen huomattavasti armollisempi itseäni kohtaa, enkä syyllistä itseäni jos mokaan. Enää minun ei tarvitse ottaa vastuuta, vaan valitsen sen automaattisesti samalla kun tiedostan sen häpeän tunteen. Ehkä jopa sanon siitä ääneen: “Kylläpä nyt hävettää että näin kävi. Olen todella pahoillani tilanteesta, ei ollut todellakaan tarkoitus loukata.”
Se että valitsee vastuun, on mielestäni mieheksi kasvamisen yksi tärkeimpiä taitoja.