Mikä siinä on kun työpäivän jälkeen tulee kotiin, ja saa tehtyä jotain ruokaa, jonka jälkeen olisi hyvää aikaa omille luoville projekteille, mutta sitten ei kuitenkaan kiinnosta yhtään. Ei tee yhtään mieli tehdä yhtään mitään. Ei tee edes mieli katsoa mitään sarjaa, ja sitten sitä päätyy doomscrollaamaan puhelimella. Itselleni hyvin tuttu tilanne, ja voisin sanoa että puolet aikuisesta elämästäni on mennyt tässä olotilassa.
Itseasiassa tätä tekstiä kirjoittaessa ei yhtään tekisi mieli kirjoitella yhtään mitään. “Eihän minulla nyt tästä oikeasti ole mitään sanottavaa”, sanoo mieleni.
Valitsen kuitenkin toisin, valitsen luottaa että tästä viestistä on joskus jollekin jotain hyötyä. Oli se sitten vertaustuellinen tunne siitä että ei ole yksin tämän asian kanssa. Ja jos päädyit doomscrollauksen päätteeksi lukemaan tätä viestiä, niin ehkä jotain siitä energiasta mitä minulla on tässä kehitteillä siirtyy myös sinuun.
Itselleni tällainen turtuus ja “mikään ei tunnu miltään” fiilis on seurannut läpi elämän ja luulin että olen jo siitä päässyt eroon viimeisten vuosien aikana, ja taas löydän itseni tästä samasta tilanteesta. Pysähdytäänpä muutaman kysymyksen äärelle:
Miltä juuri nyt pitäisi tuntua?
Miksi haluat että sinussa tuntuisi juuri siltä?
Jostain syystä näissä tilanteissa aina ohjaudun kohti nautintoa, yleensä sellaista nopeaa nautintoa. Sellaista jonka voi yhdistää dopamiiniin. Päädynkin usein siis TikTokiin, jossa aika kyllä kuluu nopeasti, mutta vain harvakseltaan saan sen itse fiiliksen jota kaipasin, eli sen dopamiinipiikin. Nämä sovellukset ovat tietenkin suunniteltu niin että ne jakavat sitä juuri sopivassa määrin, niin että koukutut ja jäät skrollailemaan lisää, odottaen sitä seuraavaa “fiksiä”.
Miksi sitten teen niin? Miksi haluan tällaista nopeaa nautintoa? Ehkä juurikin siksi, että tuntisin edes jotain. Jotain vastapainoa sille tasaisen tappavalle tylsyydelle. Mutta tämä on vain pintaraapaisu joka peittää ainakin omassa tapauksessa sen todellisen syyn: Olen yksinäinen ja kaipaan läheisyyttä ja rakkautta. Rakkautta eli oksitosiinia. Ja kun pysähdyn tämän kaipuun äärelle, tunnen myös surua. Surua siitä että en ole rakkaimpieni lähellä, surua siitä että olen yksin.
Mutta enhän minä tällaisia tunteita halunnut! Minulla on ollut rankka päivä takana. Rankat kolme kuukautta joka huipentui siihen että tein juuri muuton lähestulkoon yksin uuteen kotiin. Olen ansainnut nautintoa, olen ansainnut jotain parempaa kuin tylsyyttä, surua, yksinäisyyttä ja läheisyydenkaipuuta.
Mutta ei taida elämä aina mennä niin kuin sitä haluaisi. Pysähdyn siis ikävän äärelle, annan sille tilaa. Kaipaan läheisiäni. Kaipaan heidän läheisyyttä, iloa, naurua, ja myös niitä haastavia tunteita joita heidän kanssa saan jakaa. Annan surun nousta pintaan. Suru siitä että en juuri nyt ole heidän kanssaan.
Muistutan itselleni taas että ei voi tuntea positiivisia tunteita, jos kieltää negatiiviset tunteet. Lopputulos on että mikään ei tunnu miltään, kun kaikki tunteet on painettu jonnekin syvälle ja lopulta ainoa mikä “kiinnostaa” on nopea nautinto.